The Ripper
01-13-2011, 07:16 AM
Julkaistu alunperin Näköpiiri-lehden vuoden 2001 ensimmäisessä numerossa.
Antonio Gramsci ja vallan rakenteet
Italialainen Antonio Gramsci on modernin marxilaisuuden tunnetuimpia teoreetikkoja. Kiinnostus Gramscin ajatteluun ja teorioihin ei kuitenkaan rajoitu yksinomaan marxilaisiin piireihin. Etenkin Gramscin teoria vallan hegemonisesta luonteesta kiinnostaa nykyään yhtä lailla niin valtiotieteilijöitä kuin ei-marxilaisia poliittisia radikaalejakin. Gramscin hegemonia käsitteen kautta voidaan länsimaisen yhteiskunnan rakennetta ja toimintaa tehdä ymmärrettävämmäksi, ja löytää keinoja sen muuttamiseksi.
Antonio Gramsci kuoli keväällä 1937, vain muutamia päiviä sen jälkeen, kun Italian fasistihallitus oli vapauttanut hänet poliittisesta vankeudesta. Hänet oli vangittu marraskuussa 1926 poikkeuslakien nojalla yhdessä muiden Italian kommunistipuolueen johtajien kanssa ja tuomittu kesällä 1928 20 vuoden vankeuteen, mutta heikentyneen terveytensä vuoksi Gramsci oli päätetty vapauttaa enneaikaisesti.
Teoreetikkona ja ajattelijana Gramsci pysyi pitkään tuntemattomana kuolemansakin jälkeen. Hänen vankeusaikanaan kirjoittamansa tekstit näkivät päivänvalon vasta useita vuosia toisen maailmansodan jälkeen, kun Italian kommunistipuolue alkoi julkaista Gramscin kirjallista jäämistöä. Kuitenkin vasta Palmiro Togliatti, Italian kommunistisen puolueen pitkäaikainen ja maineikas johtaja, nosti Gramscin esille kommunistisen liikkeen keskeisenä teoreetikkona vuosina 1957-58 pitämissään puheenvuoroissa, jotka sittemmin on myös julkaistu.
Togliattin puheenvuorojen herättämän kiinnostuksen johdosta Gramscin tekstejä alettiin kääntää myös vieraille kielille. Käännösten myötä Gramscin arvostus kasvoi tasaisesti saavuttaen huippunsa 1970-luvulla, jolloin puhuttiin häneen viitaten jopa marxilaisen teorian uudesta vaiheesta. Tämän jälkeen Gramsci vaipui jälleen unohduksiin marxilaisen liikkeen heikentymisen myötä. Viime vuosikymmenellä Gramsci on taas kokenut tietynlaisen renessanssin – tällä kertaa kuitenkin ei-marxilaisissa poliittisissa piireissä. Viime vuosina Gramscin teorioihin ovat useissa yhteyksissä viitanneet mm. ranskalainen ns. kolmannen tien filosofi Alain de Benoist, belgialaisen nationalistisen Vlaams Blok puolueen puheenjohtaja Filip Dewinter sekä mm. amerikkalainen konservatiivinen radiokommentaattori Rush Limbaugh.
Varhaiset elämänvaiheet
Antonio Gramsci syntyi sardinialaiseen virkamiesperheeseen vuonna 1891. Hän oli seitsenlapsisen perheen neljäs lapsi. Pari vuotta Antonion syntymän jälkeen hänen isänsä joutui vankilaan syytettynä lahjusteotosta, mikä syöksi perheen taloudelliseen kurjuuteen. Yksin jäänyt äiti, Giuseppina, muutti lapsineen Ghilarzaan, jossa nuori Antonio aloitti koulunkäynnin.
Varhaisina lapsuusvuosinaan Gramscille sattunut onnettomuus varjosti ikävällä tavalla hänen myöhempää elämäänsä. Putoaminen hoitajan käsivarsilta vioitti perheen käsityksen mukaan hänen selkärankaansa niin, että hänestä tuli kyttyräselkäinen ja varsin lyhytkasvuinen: Gramsci ei aikuisiässäkään ollut kuin vajaat 150 cm pitkä.
Vuonna 1911 Gramsci lähti apurahan turvin opiskelemaan kielitiedettä ja kirjallisuutta Torinon yliopistoon. Politiikka vei Gramscin kuitenkin mukanaan, eikä hän lupaavasta alusta huolimatta koskaan suorittanut loppuun yliopistollisia opintojaan. Torino oli Italian teollistuneinta aluetta mm. Fiatin autotehtaitten vuoksi, ja sosialisteilla oli siellä vahva kannatus. Vuonna 1915 Gramsci liittyi Italian sosialistisen puolueen (PSI) jäseneksi ja aloitti journalistisen uransa työväenlehdistössä. Vähältä tosin piti, ettei hänen ensimmäinen artikkelinsa jäänyt hänen poliittisen uransa ainoaksi. Artikkeli oli kannanotto sosialistisen puolueen suhtautumiseen ensimmäiseen maailmansotaan.
Puolueen pää-äänenkannattajan Avantin päätoimittajana toimi tuolloin Benito Mussolini, joka oli julkisesti asettautunut kannattamaan puolueen ehdottomasta puolueettomuuslinjasta poiketen ‘suhteellista puolueettomuutta’. Gramsci kirjoituksessaan puolusti Mussolinin kantaa. Pari viikkoa myöhemmin Mussolini siirtyi kannattamaan suoraa osallistumista sotaan, minkä johdosta hänet erotettiin puolueesta. Gramscin sai tässä yhteydessä puolueen sisällä ‘mussolinistin’ leiman.
Ensimmäisen maailmansodan loppupuolella Torinon työväestön parissa ilmeni levottomuutta, jonka taustalla on nähty tyytymättömyys sotaan ja ruuan puutteeseen. Liikehdintä jatkui sodan päätyttyäkin ja huipentui vuonna 1920 yleislakkoon ja tehtaiden valtauksiin. Gramsci ja eräät hänen ystävänsä – Angelo Tasca, Umberto Terracini ja Palmiro Togliatti – perustivat vuonna 1919 Ordine Nuovo (‘Uusi Järjestys’) – nimisen lehden, josta tuli Torinon tehdasneuvostoliikkeen äänenkannattaja. Gramsci ja hänen lähipiirinsä uskoivat, että tehdasneuvostoliikkeen oli mahdollista soveltaa Venäjän vallankumouksen kokemuksia ja yhdistää PSI ja ammattiyhdistysliike sekä riippumattomien työläisten liikehdintä vallankumoukselliseksi liikkeeksi.
Uusia ajatuksia
Yleislakko ja tehtaiden valtaukset eivät kuitenkaan vieneet vallankumoukseen. Epäonnistuminen johti PSI:n hajoamiseen ja kommunistisen puolueen (PCI) perustamiseen vuonna 1921. Gramsci valittiin sen keskuskomitean jäseneksi. Vuosina 1922-1923 Gramsci oli yhteensä puolentoista vuoden ajan PCI:n edustajana Kommunistisessa Internationaalissa(Komintern) Moskovassa, jossa hän tapasi mm. tulevan vaimonsa, viulisti Julka Schuchtin (1896-1980).
Moskovassa vietetty aika merkitsi myös alkua Gramscin uusia uria aukoville teoreettisille pohdinnoille. Kysymys Italian ‘tapahtumatta jääneestä vallankumouksesta’ askarrutti häntä ja muodosti sen viitekehyksen, johon hänen koko teoreettinen työnsä pohjautui.
Gramscin ollessa Moskovassa PCI:n johto pidätettiin lähes kokonaisuudessaan vuoden 1923 alussa. Mussolini oli nimitetty Italian pääministeriksi ja fasistit olivat nousseet hallitukseen. Komintern ehdotti Gramscille siirtymistä Wieniin, josta hänen olisi helpompi seurata kotimaansa tapahtumia. Toukokuussa 1924 Gramsci palasi Italiaan ja vielä samana vuonna hänet valittiin PCI:n pääsihteeriksi.
Gramsci pyrki puolueen pääsihteerinä viemään puolueen poliittisen linjan Kominternin suositteleman yhteisrintamapolitiikan pohjalle aina vangitsemiseensa saakka vuoden 1926 lopulla. Yksityisesti hän kritisoi edeltäjänsä Amadeo Bordigan ekonomistista determinismiä, jota hän piti ‘uskonnollisluonteisena’ marxismitulkintana. Bordiga katsoi kapitalistisen talouden kehityksen johtavan väistämättä vallankumoukseen ja keskittyi sen vuoksi politiikassaan kehittämään lujasti organisoitua puoluetta, joka kykenisi toimimaan tuon hetken koittaessa, ‘laskeutumaan joukkojen tasolle’ ja ‘ryhtymään hyökkäykseen’, kuten Gramsci ironisoi.
Gramsci oli tuolloin jo päätynyt siihen Lenininkin tukemaan käsitykseen, että kommunistisen vallankumouksen oli tapahduttava länsimaissa toisin keinoin kuin Venäjällä, ja että vallankumoukselliseen tilanteeseen oli lännessä vielä pitkä matka. Vankeusaika tarjosi hänelle tilaisuuden analysoida syitä tähän asiantilaan.
Kansalaisyhteiskunta
Gramscin mukaan länsimaissa kapitalistinen yhteiskunta oli monimutkainen verkosto, joka koostui erilaisista toinen toisiaan tukevista rakenteista.
“kehittyneissä valtioissa…’kansalaisyhteiskunnasta’ on tullut erittäin monimutkainen ja välittömän taloudellisen tekijän tuhoisille ‘purkauksille’ (kriiseille, lamakausille jne.) vastustuskykyinen rakennelma: kansalaisyhteiskunnan päällysrakenteet ovat kuin modernin sodankäynnin juoksuhaudat. Tässä sodankäynnissä saattoi toisinaan näyttää siltä, että voimakas tykistökeskitys oli tuhonnut vastustajan koko puolustusjärjestelmän, vaikka vain sen ulkokuori oli tuhoutunut.. Idässä valtio oli kaikki, kansalaisyhteiskunta taas alkuvaiheessaan, horjuva rakennelma. Lännessä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä vallitsi sopiva suhde ja kun valtio järkkyi, tuli kansalaisyhteiskunnan luja rakenne heti ilmi. Valtio oli vain etuasemassa sijaitseva juoksuhauta, jonka takana kohosi luja linnakkeiden ja kasemattien ketju.” (Vankilavihkot, valikoima 2, s. 98)
Kansalaisyhteiskunnalla Gramsci tarkoittaa “niin sanottuja yksityisiä aloitteita ja toimintamuotoja, jotka muodostavat hallitsevien luokkien poliittisen ja kulttuurihegemonian apparaatin” (Vankilavihkot, valikoima 2, s. 122). Tarkemmin sanottuna kyse on erilaisista seuroista, yhdistyksistä, tiede-, taide- ja urheiluinstituutioista, lehdistöstä jne. Ne vaikuttavat luomalla ‘kansaa’ ja ‘kansalaisia’: luomalla sivistystä, kansalaishyveitä ja -mieltä, tapojamme arvostaa ja nähdä asioita. Gramsci edelleen laajentaa valtio käsitettä siten, että se sulkee sisäänsä myös kansalaisyhteiskunnan. Näin ollen valtio on gramscilaisittain siis poliittinen yhteiskunta plus kansalaisyhteiskunta.
Vastoin marxilaisten piirissä aiemmin esitettyjä kantoja, Gramscin mielestä ei riitä, että valtiota analysoidaan pelkästään väkivalta- ja pakkokoneistona, koska silloin ei pystytä ymmärtämään kansalaisten lojaalisuutta valtiota kohtaan modernissa teollisessa yhteiskunnassa. Tämän vuoksi Gramsci halusi kiinnittää huomiota kansalaisyhteiskunnan instituutioihin, jotka välittävät erilaisia ideologioita, normeja, arvoja, katsomuksia jne. Gramscin mukaan tällä tavoin luodaan tietyn yhteiskunnan ideologinen ja kulttuurillinen itseymmärrys, jota kautta legitimoidaan hallitseva luokan hegemonia.
Hegemonia
Hegemonia on Gramscin keskeisempiä ja tunnetuimpia käsitteitä. Nykysuomen sanakirjan mukaan hegemonialla tarkoitetaan johtoasemaa. Yleisessä kielenkäytössä se tarkoittaa myös ylivaltaa jonkun toisen suhteen tai johonkin nähden. Sana periytyy antiikin Kreikasta, jossa hegemoni tarkoitti opasta, tiennäyttäjää.
Gramscilla hegemonian käsite viittaa sekä ylivaltaan että johtoasemaan, mutta hän suhteuttaa sen erilaisiin yhteiskunnallispoliittisiin käytäntöihin. “…Gramsci käyttää käsitettä tutkiakseen niitä poliittisia, kulttuurillisia ja ideologisia muotoja, joiden kautta joku yhteiskunnan perusluokista kykenee saavuttamaan johtajuuden suhteessa muihin luokkiin ja ryhmiin. Kun klassinen marxismi oli korostanut valtion repressiivistä, sortavaa luonnetta, niin Gramsci painotti niitä monimutkaisia käytäntöjä, joiden kautta ihmiset suostuvat hallittaviksi ja syntyy hegemonia. Näitä käytäntöjä ‘sementoivana’ elementtinä Gramsci näkee ideologian, kansanomaiset uskomukset ja ns. arkijärjen. Hegemonian varsinaisena organisoijina toimivat intellektuellit” (Koivisto & Uusitupa, Antonio Gramsci, s. 68).
Hegemonian saavuttaminen ei ole Gramscin mukaan mahdollista ilman, että luodaan “edellytykset kansallis-kansanomaisen kollektiivisen tahdon syntymiselle” (Vankilavihkot, kokoelma 2, s. 27). Hegemonian pitää olla luonteeltaan ‘kansallis-kansanomaista’, jotta se voisi olla kestävä. Gramscille ‘kansallis-kansanomainen’ ei merkitse populismia sanan negatiivisessa merkityksessä. Gramsci asettaa sitä vastoin (marxilaisen liikkeen) “hegemonisen politiikan tavoitteeksi kriittisen puuttumisen olemassa oleviin ja vaikuttaviin kulttuurin elementteihin ja uuden kulttuurin luomisen niitä muokkaamalla” (Koivisto & Uusitupa, Antonio Gramsci, s. 70).
Esimerkkinä edellisestä Gramsci puhuessaan Italian kirjallisuudesta kiinnittää huomiota taiteelliseen toteutustapaan ja kehottaa hylkäämään ‘intellektuaalista’ alkuperää olevat lähtökohdat. Gramscin mukaan ‘uuden kirjallisuuden’ lähtöajatus voi olla vain ‘kansallis-kansanomainen’ ja uuden luomisen sijaan sen tulee pyrkiä jo olemassa olevan työstämiseen. “Tärkeää on, että uusi kirjallisuus ulottaa juurensa olemassa olevan populaarikulttuurin maaperään, populaarikulttuurin arvostuksiin ja suuntauksiin, populaarikulttuurin moraaliseen ja intellektuaaliseen maailmaan, olipa tämä kuinka vanhanaikainen tai sovinnainen tahansa.” (Gramsci, Quaderni del carcere, teoksessa Koivisto & Uusitupa, Antonio Gramsci, s. 71).
Hegemonia ja ideologiat
Gramsci käyttää myös ideologian käsitettä hieman totutusta poikkeavalla tavalla. Yleensähän ideologialla tarkoitetaan tiettyjen aatteiden ja käsitteiden järjestelmää. Gramscille on kuitenkin olennaista ideologioiden liittyminen erilaisiin yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja ihmisten toimintaan. Gramscin ideologian käsite lähenee siten kulttuurin käsitettä. Ideologista kamppailua ei Gramscin mukaan käydä siksi vain aatteiden tasolla, vaan ideologiat kytkeytyvät ihmisten toimintaan ja tietoisuuteen aivan arkipäiväiselläkin tasolla. Samasta syystä ideologiat eivät Gramscin mukaan ole intellektuellien aaterakennelmia, van ne liittyvät ihmisten välisiin yhteiskunnallisiin käytäntöihin, instituutioihin ja organisaatioihin. Ideologia on Gramscin mukaan läsnä kaikkialla yhteiskunnassa: myös arkkitehtuuriin ja vaikkapa katujen nimiin on materialisoitunut ideologiaa, ts. niillä on omat ideologiset efektinsä.
Gramscin mielestä ideologioita pitää arvioida ensisijaisesti niiden käytännöllisten toimivuuden ja vaikutuskyvyn mukaan. Hegemoninen luokka tai ryhmä onnistuu sitomaan muiden luokkien ja ryhmien edut omiin etuihinsa luodessaan ‘kansallis-kansanomaista’ kollektiivista tahtoa. Tavoitteena on kulttuurillis-sosiaalinen yhtenäisyys, jonka kautta joukko erilaisia intressejä ja päämääriä sulautuu yhdeksi päämääräksi perustanaan yhteinen käsitys maailmasta.
Tällainen käsitys maailmasta ei voi olla ideologisesti ‘puhdasoppinen’ , vaan se sisältää yhtä hyvin myös kansanomaisia käsityksiä. Luotaessa hegemoniaa ei ihmisten keskuudessa vallitsevia uskomuksia voi lakaista syrjään, vaan erilaisia ideologisia elementtejä, jopa omalle ideologialle alun perin vastakkaisia, muokataan uuteen asuun uutta ideologiaa ja uudenlaista kulttuuria luotaessa. “Gramscille ideologia on maastoa, jossa käydään jatkuvaa kamppailua eri “hegemonisten periaatteiden” välillä. Luokat ja ryhmät kamppailevat ideologisista elementeistä yrittäen artikuloida, niveltää ne omaan ‘diskurssiinsa’. Kamppailua ei käydä valmiista käsitteistä ja katsomuksista, vaan niitä luodaan ja muokataan itse kamppailun kuluessa. Olennaista tässä prosessissa on pyrkiä purkamaan tai muokkaamaan uudelleen vastustajien edustamat näkemykset ja puhetavat” (Koivisto & Uusitupa, Antonio Gramsci, s. 72).
Vallankumouksellisen liikkeen päätehtäväksi Gramsci näkee ideologisen kamppailun kautta tapahtuvan hegemonian luomisen. Kysymys on usein varsin hitaasti tapahtuvasta muutoksesta ihmisten tietoisuudessa, josta hän käyttää nimitystä ‘passiivinen vallankumous’.
Kenen Gramsci?
Edellä esitetyn perusteella alamme ehkä ymmärtää, miksi Gramsci on alkanut kiinnostaa muitakin kuin marxilaisia ajattelijoita. Kun Gramscin ajattelusta suodatetaan pois marxilainen pintavaahto, huomataan että Gramscin näkemyksiä voidaan tarkastella myös poliittisesti neutraalina teoriana yhteiskunnallisesta vallasta.
Kun samanaikaisesti Gramscin arvostus on ollut postmarxilaisuuden ja post-modernismin sävyttämässä nykymarxilaisuudessa vähenemään päin, on Gramscista tulossa yhä enemmän radikaalin antimarxilaisen ja anti-liberaalin ajattelun tutkimuskohde.
“Olemme menettämässä yhden huomattavimmista ajattelijoistamme, Antonio Gramscin, taantumukselliselle oikeistoaatteelle”, parahtaa vasemmistolainen Rob Van Craenenburg International Gramsci Society Newsletter -julkaisussa. “Taantumuksellisella oikeistoaatteella” hän viittaa ranskalaiseen ns. kolmannen tien ideologiin Alain de Benoistiin ja Nouvelle Droite -älymystöliikkeeseen sekä belgialaiseen Vlaams Blok -puolueeseen. Tähän on huomautettava, että Gramsci itse sai aikoinaan runsaasti vaikutteita paitsi Marxilta ja Leniniltä, niin myös huomattavan paljon Hegeliltä, Gentileltä, Groce’lta, Machiavellilta sekä erityisesti Gaetano Moscalta, kuten Maurice A. Finocchiaro on osoittanut. Moscahan on tunnetuimpia eliittiteoreetikkoja ja häntä pidetään Italiassa sikäläisen valtiotieteellisen tutkimuksen perustajana. Hän oli myös antimarxilainen ja konservatiivi, toisten mielestä proto-fasistikin. Gramscin ajattelu ei siis ole syntynyt marxilaisessa umpiossa. Hänen teorioitaan voidaan siten tarkastella myös niiden marxilaisesta viitekehyksestä irrallaan.
Kulttuurillinen sodankäynti
Mitä Gramsci sitten meille opettaa? Voiko ns. kolmannen tien poliittinen radikalismi hyötyä Gramscin ajattelun tutkimisesta? Vaikka Gramscilla on kriitikkonsa, tuntuu hänen näkemyksensä yhteiskunnallisen vallan hegemonisesta luonteesta nykyaikaisissa länsimaisissa yhteiskunnissa varsin oikeaan osuneelta. Jos hyväksymme Gramscin teoreettiset lähtökohdat yhteiskunnallisen vallan olemuksesta, voimme sitä kautta myös hahmotella strategian yhteiskunnan muuttamiseksi, gramscilaisittain siis uuden hegemonian luomiseksi.
Yleisellä tasolla Gramscin teorioista voidaan tehdä ensinnäkin se perustavaa laatua oleva johtopäätös, että poliittista muutosta edeltää aina kulttuurillinen muutos, ts. “kulttuurillinen vallankumous käy aina poliittisen vallankumouksen edellä”, kuten Alain de Benoist on Gramscia tulkiten todennut. Hieman toisin sanoen saman asian on todennut myös Vlaams Blok -puolueen puheenjohtaja Filip Dewinter kirjassaan Progressieve leraars toteamalla, että “ideologinen enemmistö on tärkeämpi kuin parlamentaarinen enemmistö, sillä ensin mainittu tosiasiassa miltei aina käy jälkimmäisen edellä.”
Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että radikaali yhteiskunnallisen muutoksen strategia ei voi nojautua ensisijaisesti poliittisen vaikuttamisen keinoihin, vaan muutoksen on pääasiassa tapahduttava kulttuurillisin ja ideologisin keinoin. Poliittisen vaikuttamisen tehtäväksi jää näin ollen tavallaan ainoastaan realisoida yhteiskunnassa kulttuurin ja ideologian tasolla jo tapahtunut muutos. Alain de Benoist on tässä yhteydessä viitannut Ranskan suuren vallankumouksen esimerkkiin, jossa varsinaista vallankumousta edelsi ns. valistusfilosofien osaltaan aikaansaama muutos vallitsevassa yhteiskunnallisessa ajattelussa (Alain de Benoistin ajattelusta voi lukea lähemmin hänen haastattelustaan, joka julkaistiin yhä saatavilla olevassa NÄKÖPIIRIN edellisessä numerossa).
Koska yhteiskunnallinen muutos tapahtuu siis ensisijaisesti kulttuurin ja ideologian kautta, muodostavat kulttuurilliset ja ideologiset instituutiot ja käytännöt tämän ‘kulttuurillisen sodankäynnin’ maaston, jonka hallinnasta kamppaillaan. Ns. kolmannen tien poliittisen radikalismin olisi kyettävä löytämään tiensä näihin instituutioihin ja käytäntöihin. Päästäkseen tähän päämäärään sen on oltava valmis omaksumaan “erilaisia ideologisia elementtejä, jopa omalle ideologialle alun perin vastakkaisia”. Käytännössä tämä edellyttää sitä, että on osattava erottaa oleellinen vähemmän oleellisesta. Oleellisia ja keskeisiä ideologisia lähtökohtia ja tavoitteita on puolustettava ja vahvistettava, mutta samanaikaisesti on pyrittävä eroon kaikesta sellaisesta, jota voidaan pitää turhana painolastina, ja joka ei edistä olennaisimpien tavoitteiden edistämistä. Radikaalin muutosliikkeen on myös osallistuttava kamppailuun “ideologisista elementeistä yrittäen artikuloida, niveltää ne omaan diskurssiinsa”. Murtamalla joskus keinotekoisia ideologisia raja-aitoja voidaan päästä kosketuksiin sellaisten yhteiskunnallisten ryhmien kanssa, jotka muuten saattaisivat olla tietynsuuntaisen ideologisen vaikuttamisen tavoittamattomissa.
Edellä esitetyt huomiot ovat sinänsä merkityksellisiä, mutta ns. kolmannen tien filosofian kannalta myös ongelmallisia. Kolmas tie -ajattelun heikkoutena on toistaiseksi sen teoreettisen perustan ohuus. Voiko se käydä menestyksellisesti kamppailua ‘ideologisista elementeistä’, ‘artikuloida’ ja ‘yrittää niveltää niitä omaan diskurssiinsa’, jos se on itse vielä ideologisesti kovin jäsentymätön, ja jos siltä vielä puuttuu oma selkeä diskurssinsa?
Gramscin oma teoreettinen viitekehys, marxismi, oli suhteellisen selkeästi määritelty ja yhtenäinen kokonaisuus, joten tästä syystä on ymmärrettävää, ettei hän kiinnittänyt tähän seikkaan paljoakaan huomiota. Osallistuminen hegemoniseen kamppailuun edellyttää kuitenkin oman selkeän teoreettisen viitekehyksen kehittämistä. Ns. kolmannen tien filosofeille tämä onkin ensisijainen haaste ja tehtävä.
Tapio Linna
http://www.mustasydan.com/?paged=2
Antonio Gramsci ja vallan rakenteet
Italialainen Antonio Gramsci on modernin marxilaisuuden tunnetuimpia teoreetikkoja. Kiinnostus Gramscin ajatteluun ja teorioihin ei kuitenkaan rajoitu yksinomaan marxilaisiin piireihin. Etenkin Gramscin teoria vallan hegemonisesta luonteesta kiinnostaa nykyään yhtä lailla niin valtiotieteilijöitä kuin ei-marxilaisia poliittisia radikaalejakin. Gramscin hegemonia käsitteen kautta voidaan länsimaisen yhteiskunnan rakennetta ja toimintaa tehdä ymmärrettävämmäksi, ja löytää keinoja sen muuttamiseksi.
Antonio Gramsci kuoli keväällä 1937, vain muutamia päiviä sen jälkeen, kun Italian fasistihallitus oli vapauttanut hänet poliittisesta vankeudesta. Hänet oli vangittu marraskuussa 1926 poikkeuslakien nojalla yhdessä muiden Italian kommunistipuolueen johtajien kanssa ja tuomittu kesällä 1928 20 vuoden vankeuteen, mutta heikentyneen terveytensä vuoksi Gramsci oli päätetty vapauttaa enneaikaisesti.
Teoreetikkona ja ajattelijana Gramsci pysyi pitkään tuntemattomana kuolemansakin jälkeen. Hänen vankeusaikanaan kirjoittamansa tekstit näkivät päivänvalon vasta useita vuosia toisen maailmansodan jälkeen, kun Italian kommunistipuolue alkoi julkaista Gramscin kirjallista jäämistöä. Kuitenkin vasta Palmiro Togliatti, Italian kommunistisen puolueen pitkäaikainen ja maineikas johtaja, nosti Gramscin esille kommunistisen liikkeen keskeisenä teoreetikkona vuosina 1957-58 pitämissään puheenvuoroissa, jotka sittemmin on myös julkaistu.
Togliattin puheenvuorojen herättämän kiinnostuksen johdosta Gramscin tekstejä alettiin kääntää myös vieraille kielille. Käännösten myötä Gramscin arvostus kasvoi tasaisesti saavuttaen huippunsa 1970-luvulla, jolloin puhuttiin häneen viitaten jopa marxilaisen teorian uudesta vaiheesta. Tämän jälkeen Gramsci vaipui jälleen unohduksiin marxilaisen liikkeen heikentymisen myötä. Viime vuosikymmenellä Gramsci on taas kokenut tietynlaisen renessanssin – tällä kertaa kuitenkin ei-marxilaisissa poliittisissa piireissä. Viime vuosina Gramscin teorioihin ovat useissa yhteyksissä viitanneet mm. ranskalainen ns. kolmannen tien filosofi Alain de Benoist, belgialaisen nationalistisen Vlaams Blok puolueen puheenjohtaja Filip Dewinter sekä mm. amerikkalainen konservatiivinen radiokommentaattori Rush Limbaugh.
Varhaiset elämänvaiheet
Antonio Gramsci syntyi sardinialaiseen virkamiesperheeseen vuonna 1891. Hän oli seitsenlapsisen perheen neljäs lapsi. Pari vuotta Antonion syntymän jälkeen hänen isänsä joutui vankilaan syytettynä lahjusteotosta, mikä syöksi perheen taloudelliseen kurjuuteen. Yksin jäänyt äiti, Giuseppina, muutti lapsineen Ghilarzaan, jossa nuori Antonio aloitti koulunkäynnin.
Varhaisina lapsuusvuosinaan Gramscille sattunut onnettomuus varjosti ikävällä tavalla hänen myöhempää elämäänsä. Putoaminen hoitajan käsivarsilta vioitti perheen käsityksen mukaan hänen selkärankaansa niin, että hänestä tuli kyttyräselkäinen ja varsin lyhytkasvuinen: Gramsci ei aikuisiässäkään ollut kuin vajaat 150 cm pitkä.
Vuonna 1911 Gramsci lähti apurahan turvin opiskelemaan kielitiedettä ja kirjallisuutta Torinon yliopistoon. Politiikka vei Gramscin kuitenkin mukanaan, eikä hän lupaavasta alusta huolimatta koskaan suorittanut loppuun yliopistollisia opintojaan. Torino oli Italian teollistuneinta aluetta mm. Fiatin autotehtaitten vuoksi, ja sosialisteilla oli siellä vahva kannatus. Vuonna 1915 Gramsci liittyi Italian sosialistisen puolueen (PSI) jäseneksi ja aloitti journalistisen uransa työväenlehdistössä. Vähältä tosin piti, ettei hänen ensimmäinen artikkelinsa jäänyt hänen poliittisen uransa ainoaksi. Artikkeli oli kannanotto sosialistisen puolueen suhtautumiseen ensimmäiseen maailmansotaan.
Puolueen pää-äänenkannattajan Avantin päätoimittajana toimi tuolloin Benito Mussolini, joka oli julkisesti asettautunut kannattamaan puolueen ehdottomasta puolueettomuuslinjasta poiketen ‘suhteellista puolueettomuutta’. Gramsci kirjoituksessaan puolusti Mussolinin kantaa. Pari viikkoa myöhemmin Mussolini siirtyi kannattamaan suoraa osallistumista sotaan, minkä johdosta hänet erotettiin puolueesta. Gramscin sai tässä yhteydessä puolueen sisällä ‘mussolinistin’ leiman.
Ensimmäisen maailmansodan loppupuolella Torinon työväestön parissa ilmeni levottomuutta, jonka taustalla on nähty tyytymättömyys sotaan ja ruuan puutteeseen. Liikehdintä jatkui sodan päätyttyäkin ja huipentui vuonna 1920 yleislakkoon ja tehtaiden valtauksiin. Gramsci ja eräät hänen ystävänsä – Angelo Tasca, Umberto Terracini ja Palmiro Togliatti – perustivat vuonna 1919 Ordine Nuovo (‘Uusi Järjestys’) – nimisen lehden, josta tuli Torinon tehdasneuvostoliikkeen äänenkannattaja. Gramsci ja hänen lähipiirinsä uskoivat, että tehdasneuvostoliikkeen oli mahdollista soveltaa Venäjän vallankumouksen kokemuksia ja yhdistää PSI ja ammattiyhdistysliike sekä riippumattomien työläisten liikehdintä vallankumoukselliseksi liikkeeksi.
Uusia ajatuksia
Yleislakko ja tehtaiden valtaukset eivät kuitenkaan vieneet vallankumoukseen. Epäonnistuminen johti PSI:n hajoamiseen ja kommunistisen puolueen (PCI) perustamiseen vuonna 1921. Gramsci valittiin sen keskuskomitean jäseneksi. Vuosina 1922-1923 Gramsci oli yhteensä puolentoista vuoden ajan PCI:n edustajana Kommunistisessa Internationaalissa(Komintern) Moskovassa, jossa hän tapasi mm. tulevan vaimonsa, viulisti Julka Schuchtin (1896-1980).
Moskovassa vietetty aika merkitsi myös alkua Gramscin uusia uria aukoville teoreettisille pohdinnoille. Kysymys Italian ‘tapahtumatta jääneestä vallankumouksesta’ askarrutti häntä ja muodosti sen viitekehyksen, johon hänen koko teoreettinen työnsä pohjautui.
Gramscin ollessa Moskovassa PCI:n johto pidätettiin lähes kokonaisuudessaan vuoden 1923 alussa. Mussolini oli nimitetty Italian pääministeriksi ja fasistit olivat nousseet hallitukseen. Komintern ehdotti Gramscille siirtymistä Wieniin, josta hänen olisi helpompi seurata kotimaansa tapahtumia. Toukokuussa 1924 Gramsci palasi Italiaan ja vielä samana vuonna hänet valittiin PCI:n pääsihteeriksi.
Gramsci pyrki puolueen pääsihteerinä viemään puolueen poliittisen linjan Kominternin suositteleman yhteisrintamapolitiikan pohjalle aina vangitsemiseensa saakka vuoden 1926 lopulla. Yksityisesti hän kritisoi edeltäjänsä Amadeo Bordigan ekonomistista determinismiä, jota hän piti ‘uskonnollisluonteisena’ marxismitulkintana. Bordiga katsoi kapitalistisen talouden kehityksen johtavan väistämättä vallankumoukseen ja keskittyi sen vuoksi politiikassaan kehittämään lujasti organisoitua puoluetta, joka kykenisi toimimaan tuon hetken koittaessa, ‘laskeutumaan joukkojen tasolle’ ja ‘ryhtymään hyökkäykseen’, kuten Gramsci ironisoi.
Gramsci oli tuolloin jo päätynyt siihen Lenininkin tukemaan käsitykseen, että kommunistisen vallankumouksen oli tapahduttava länsimaissa toisin keinoin kuin Venäjällä, ja että vallankumoukselliseen tilanteeseen oli lännessä vielä pitkä matka. Vankeusaika tarjosi hänelle tilaisuuden analysoida syitä tähän asiantilaan.
Kansalaisyhteiskunta
Gramscin mukaan länsimaissa kapitalistinen yhteiskunta oli monimutkainen verkosto, joka koostui erilaisista toinen toisiaan tukevista rakenteista.
“kehittyneissä valtioissa…’kansalaisyhteiskunnasta’ on tullut erittäin monimutkainen ja välittömän taloudellisen tekijän tuhoisille ‘purkauksille’ (kriiseille, lamakausille jne.) vastustuskykyinen rakennelma: kansalaisyhteiskunnan päällysrakenteet ovat kuin modernin sodankäynnin juoksuhaudat. Tässä sodankäynnissä saattoi toisinaan näyttää siltä, että voimakas tykistökeskitys oli tuhonnut vastustajan koko puolustusjärjestelmän, vaikka vain sen ulkokuori oli tuhoutunut.. Idässä valtio oli kaikki, kansalaisyhteiskunta taas alkuvaiheessaan, horjuva rakennelma. Lännessä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä vallitsi sopiva suhde ja kun valtio järkkyi, tuli kansalaisyhteiskunnan luja rakenne heti ilmi. Valtio oli vain etuasemassa sijaitseva juoksuhauta, jonka takana kohosi luja linnakkeiden ja kasemattien ketju.” (Vankilavihkot, valikoima 2, s. 98)
Kansalaisyhteiskunnalla Gramsci tarkoittaa “niin sanottuja yksityisiä aloitteita ja toimintamuotoja, jotka muodostavat hallitsevien luokkien poliittisen ja kulttuurihegemonian apparaatin” (Vankilavihkot, valikoima 2, s. 122). Tarkemmin sanottuna kyse on erilaisista seuroista, yhdistyksistä, tiede-, taide- ja urheiluinstituutioista, lehdistöstä jne. Ne vaikuttavat luomalla ‘kansaa’ ja ‘kansalaisia’: luomalla sivistystä, kansalaishyveitä ja -mieltä, tapojamme arvostaa ja nähdä asioita. Gramsci edelleen laajentaa valtio käsitettä siten, että se sulkee sisäänsä myös kansalaisyhteiskunnan. Näin ollen valtio on gramscilaisittain siis poliittinen yhteiskunta plus kansalaisyhteiskunta.
Vastoin marxilaisten piirissä aiemmin esitettyjä kantoja, Gramscin mielestä ei riitä, että valtiota analysoidaan pelkästään väkivalta- ja pakkokoneistona, koska silloin ei pystytä ymmärtämään kansalaisten lojaalisuutta valtiota kohtaan modernissa teollisessa yhteiskunnassa. Tämän vuoksi Gramsci halusi kiinnittää huomiota kansalaisyhteiskunnan instituutioihin, jotka välittävät erilaisia ideologioita, normeja, arvoja, katsomuksia jne. Gramscin mukaan tällä tavoin luodaan tietyn yhteiskunnan ideologinen ja kulttuurillinen itseymmärrys, jota kautta legitimoidaan hallitseva luokan hegemonia.
Hegemonia
Hegemonia on Gramscin keskeisempiä ja tunnetuimpia käsitteitä. Nykysuomen sanakirjan mukaan hegemonialla tarkoitetaan johtoasemaa. Yleisessä kielenkäytössä se tarkoittaa myös ylivaltaa jonkun toisen suhteen tai johonkin nähden. Sana periytyy antiikin Kreikasta, jossa hegemoni tarkoitti opasta, tiennäyttäjää.
Gramscilla hegemonian käsite viittaa sekä ylivaltaan että johtoasemaan, mutta hän suhteuttaa sen erilaisiin yhteiskunnallispoliittisiin käytäntöihin. “…Gramsci käyttää käsitettä tutkiakseen niitä poliittisia, kulttuurillisia ja ideologisia muotoja, joiden kautta joku yhteiskunnan perusluokista kykenee saavuttamaan johtajuuden suhteessa muihin luokkiin ja ryhmiin. Kun klassinen marxismi oli korostanut valtion repressiivistä, sortavaa luonnetta, niin Gramsci painotti niitä monimutkaisia käytäntöjä, joiden kautta ihmiset suostuvat hallittaviksi ja syntyy hegemonia. Näitä käytäntöjä ‘sementoivana’ elementtinä Gramsci näkee ideologian, kansanomaiset uskomukset ja ns. arkijärjen. Hegemonian varsinaisena organisoijina toimivat intellektuellit” (Koivisto & Uusitupa, Antonio Gramsci, s. 68).
Hegemonian saavuttaminen ei ole Gramscin mukaan mahdollista ilman, että luodaan “edellytykset kansallis-kansanomaisen kollektiivisen tahdon syntymiselle” (Vankilavihkot, kokoelma 2, s. 27). Hegemonian pitää olla luonteeltaan ‘kansallis-kansanomaista’, jotta se voisi olla kestävä. Gramscille ‘kansallis-kansanomainen’ ei merkitse populismia sanan negatiivisessa merkityksessä. Gramsci asettaa sitä vastoin (marxilaisen liikkeen) “hegemonisen politiikan tavoitteeksi kriittisen puuttumisen olemassa oleviin ja vaikuttaviin kulttuurin elementteihin ja uuden kulttuurin luomisen niitä muokkaamalla” (Koivisto & Uusitupa, Antonio Gramsci, s. 70).
Esimerkkinä edellisestä Gramsci puhuessaan Italian kirjallisuudesta kiinnittää huomiota taiteelliseen toteutustapaan ja kehottaa hylkäämään ‘intellektuaalista’ alkuperää olevat lähtökohdat. Gramscin mukaan ‘uuden kirjallisuuden’ lähtöajatus voi olla vain ‘kansallis-kansanomainen’ ja uuden luomisen sijaan sen tulee pyrkiä jo olemassa olevan työstämiseen. “Tärkeää on, että uusi kirjallisuus ulottaa juurensa olemassa olevan populaarikulttuurin maaperään, populaarikulttuurin arvostuksiin ja suuntauksiin, populaarikulttuurin moraaliseen ja intellektuaaliseen maailmaan, olipa tämä kuinka vanhanaikainen tai sovinnainen tahansa.” (Gramsci, Quaderni del carcere, teoksessa Koivisto & Uusitupa, Antonio Gramsci, s. 71).
Hegemonia ja ideologiat
Gramsci käyttää myös ideologian käsitettä hieman totutusta poikkeavalla tavalla. Yleensähän ideologialla tarkoitetaan tiettyjen aatteiden ja käsitteiden järjestelmää. Gramscille on kuitenkin olennaista ideologioiden liittyminen erilaisiin yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja ihmisten toimintaan. Gramscin ideologian käsite lähenee siten kulttuurin käsitettä. Ideologista kamppailua ei Gramscin mukaan käydä siksi vain aatteiden tasolla, vaan ideologiat kytkeytyvät ihmisten toimintaan ja tietoisuuteen aivan arkipäiväiselläkin tasolla. Samasta syystä ideologiat eivät Gramscin mukaan ole intellektuellien aaterakennelmia, van ne liittyvät ihmisten välisiin yhteiskunnallisiin käytäntöihin, instituutioihin ja organisaatioihin. Ideologia on Gramscin mukaan läsnä kaikkialla yhteiskunnassa: myös arkkitehtuuriin ja vaikkapa katujen nimiin on materialisoitunut ideologiaa, ts. niillä on omat ideologiset efektinsä.
Gramscin mielestä ideologioita pitää arvioida ensisijaisesti niiden käytännöllisten toimivuuden ja vaikutuskyvyn mukaan. Hegemoninen luokka tai ryhmä onnistuu sitomaan muiden luokkien ja ryhmien edut omiin etuihinsa luodessaan ‘kansallis-kansanomaista’ kollektiivista tahtoa. Tavoitteena on kulttuurillis-sosiaalinen yhtenäisyys, jonka kautta joukko erilaisia intressejä ja päämääriä sulautuu yhdeksi päämääräksi perustanaan yhteinen käsitys maailmasta.
Tällainen käsitys maailmasta ei voi olla ideologisesti ‘puhdasoppinen’ , vaan se sisältää yhtä hyvin myös kansanomaisia käsityksiä. Luotaessa hegemoniaa ei ihmisten keskuudessa vallitsevia uskomuksia voi lakaista syrjään, vaan erilaisia ideologisia elementtejä, jopa omalle ideologialle alun perin vastakkaisia, muokataan uuteen asuun uutta ideologiaa ja uudenlaista kulttuuria luotaessa. “Gramscille ideologia on maastoa, jossa käydään jatkuvaa kamppailua eri “hegemonisten periaatteiden” välillä. Luokat ja ryhmät kamppailevat ideologisista elementeistä yrittäen artikuloida, niveltää ne omaan ‘diskurssiinsa’. Kamppailua ei käydä valmiista käsitteistä ja katsomuksista, vaan niitä luodaan ja muokataan itse kamppailun kuluessa. Olennaista tässä prosessissa on pyrkiä purkamaan tai muokkaamaan uudelleen vastustajien edustamat näkemykset ja puhetavat” (Koivisto & Uusitupa, Antonio Gramsci, s. 72).
Vallankumouksellisen liikkeen päätehtäväksi Gramsci näkee ideologisen kamppailun kautta tapahtuvan hegemonian luomisen. Kysymys on usein varsin hitaasti tapahtuvasta muutoksesta ihmisten tietoisuudessa, josta hän käyttää nimitystä ‘passiivinen vallankumous’.
Kenen Gramsci?
Edellä esitetyn perusteella alamme ehkä ymmärtää, miksi Gramsci on alkanut kiinnostaa muitakin kuin marxilaisia ajattelijoita. Kun Gramscin ajattelusta suodatetaan pois marxilainen pintavaahto, huomataan että Gramscin näkemyksiä voidaan tarkastella myös poliittisesti neutraalina teoriana yhteiskunnallisesta vallasta.
Kun samanaikaisesti Gramscin arvostus on ollut postmarxilaisuuden ja post-modernismin sävyttämässä nykymarxilaisuudessa vähenemään päin, on Gramscista tulossa yhä enemmän radikaalin antimarxilaisen ja anti-liberaalin ajattelun tutkimuskohde.
“Olemme menettämässä yhden huomattavimmista ajattelijoistamme, Antonio Gramscin, taantumukselliselle oikeistoaatteelle”, parahtaa vasemmistolainen Rob Van Craenenburg International Gramsci Society Newsletter -julkaisussa. “Taantumuksellisella oikeistoaatteella” hän viittaa ranskalaiseen ns. kolmannen tien ideologiin Alain de Benoistiin ja Nouvelle Droite -älymystöliikkeeseen sekä belgialaiseen Vlaams Blok -puolueeseen. Tähän on huomautettava, että Gramsci itse sai aikoinaan runsaasti vaikutteita paitsi Marxilta ja Leniniltä, niin myös huomattavan paljon Hegeliltä, Gentileltä, Groce’lta, Machiavellilta sekä erityisesti Gaetano Moscalta, kuten Maurice A. Finocchiaro on osoittanut. Moscahan on tunnetuimpia eliittiteoreetikkoja ja häntä pidetään Italiassa sikäläisen valtiotieteellisen tutkimuksen perustajana. Hän oli myös antimarxilainen ja konservatiivi, toisten mielestä proto-fasistikin. Gramscin ajattelu ei siis ole syntynyt marxilaisessa umpiossa. Hänen teorioitaan voidaan siten tarkastella myös niiden marxilaisesta viitekehyksestä irrallaan.
Kulttuurillinen sodankäynti
Mitä Gramsci sitten meille opettaa? Voiko ns. kolmannen tien poliittinen radikalismi hyötyä Gramscin ajattelun tutkimisesta? Vaikka Gramscilla on kriitikkonsa, tuntuu hänen näkemyksensä yhteiskunnallisen vallan hegemonisesta luonteesta nykyaikaisissa länsimaisissa yhteiskunnissa varsin oikeaan osuneelta. Jos hyväksymme Gramscin teoreettiset lähtökohdat yhteiskunnallisen vallan olemuksesta, voimme sitä kautta myös hahmotella strategian yhteiskunnan muuttamiseksi, gramscilaisittain siis uuden hegemonian luomiseksi.
Yleisellä tasolla Gramscin teorioista voidaan tehdä ensinnäkin se perustavaa laatua oleva johtopäätös, että poliittista muutosta edeltää aina kulttuurillinen muutos, ts. “kulttuurillinen vallankumous käy aina poliittisen vallankumouksen edellä”, kuten Alain de Benoist on Gramscia tulkiten todennut. Hieman toisin sanoen saman asian on todennut myös Vlaams Blok -puolueen puheenjohtaja Filip Dewinter kirjassaan Progressieve leraars toteamalla, että “ideologinen enemmistö on tärkeämpi kuin parlamentaarinen enemmistö, sillä ensin mainittu tosiasiassa miltei aina käy jälkimmäisen edellä.”
Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että radikaali yhteiskunnallisen muutoksen strategia ei voi nojautua ensisijaisesti poliittisen vaikuttamisen keinoihin, vaan muutoksen on pääasiassa tapahduttava kulttuurillisin ja ideologisin keinoin. Poliittisen vaikuttamisen tehtäväksi jää näin ollen tavallaan ainoastaan realisoida yhteiskunnassa kulttuurin ja ideologian tasolla jo tapahtunut muutos. Alain de Benoist on tässä yhteydessä viitannut Ranskan suuren vallankumouksen esimerkkiin, jossa varsinaista vallankumousta edelsi ns. valistusfilosofien osaltaan aikaansaama muutos vallitsevassa yhteiskunnallisessa ajattelussa (Alain de Benoistin ajattelusta voi lukea lähemmin hänen haastattelustaan, joka julkaistiin yhä saatavilla olevassa NÄKÖPIIRIN edellisessä numerossa).
Koska yhteiskunnallinen muutos tapahtuu siis ensisijaisesti kulttuurin ja ideologian kautta, muodostavat kulttuurilliset ja ideologiset instituutiot ja käytännöt tämän ‘kulttuurillisen sodankäynnin’ maaston, jonka hallinnasta kamppaillaan. Ns. kolmannen tien poliittisen radikalismin olisi kyettävä löytämään tiensä näihin instituutioihin ja käytäntöihin. Päästäkseen tähän päämäärään sen on oltava valmis omaksumaan “erilaisia ideologisia elementtejä, jopa omalle ideologialle alun perin vastakkaisia”. Käytännössä tämä edellyttää sitä, että on osattava erottaa oleellinen vähemmän oleellisesta. Oleellisia ja keskeisiä ideologisia lähtökohtia ja tavoitteita on puolustettava ja vahvistettava, mutta samanaikaisesti on pyrittävä eroon kaikesta sellaisesta, jota voidaan pitää turhana painolastina, ja joka ei edistä olennaisimpien tavoitteiden edistämistä. Radikaalin muutosliikkeen on myös osallistuttava kamppailuun “ideologisista elementeistä yrittäen artikuloida, niveltää ne omaan diskurssiinsa”. Murtamalla joskus keinotekoisia ideologisia raja-aitoja voidaan päästä kosketuksiin sellaisten yhteiskunnallisten ryhmien kanssa, jotka muuten saattaisivat olla tietynsuuntaisen ideologisen vaikuttamisen tavoittamattomissa.
Edellä esitetyt huomiot ovat sinänsä merkityksellisiä, mutta ns. kolmannen tien filosofian kannalta myös ongelmallisia. Kolmas tie -ajattelun heikkoutena on toistaiseksi sen teoreettisen perustan ohuus. Voiko se käydä menestyksellisesti kamppailua ‘ideologisista elementeistä’, ‘artikuloida’ ja ‘yrittää niveltää niitä omaan diskurssiinsa’, jos se on itse vielä ideologisesti kovin jäsentymätön, ja jos siltä vielä puuttuu oma selkeä diskurssinsa?
Gramscin oma teoreettinen viitekehys, marxismi, oli suhteellisen selkeästi määritelty ja yhtenäinen kokonaisuus, joten tästä syystä on ymmärrettävää, ettei hän kiinnittänyt tähän seikkaan paljoakaan huomiota. Osallistuminen hegemoniseen kamppailuun edellyttää kuitenkin oman selkeän teoreettisen viitekehyksen kehittämistä. Ns. kolmannen tien filosofeille tämä onkin ensisijainen haaste ja tehtävä.
Tapio Linna
http://www.mustasydan.com/?paged=2