Eldritch
09-13-2011, 10:58 PM
Paavo presidentiksi
http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/256481_515h.jpg
Esko Valtaoja
Joskus 1970-luvun alussa löin vetoa, että Paavosta tulee presidentti. Vastapuoli on toistuvasti koettanut periä rahoja, väittäen minun hävinneen jo aikoja sitten. Olen aina kieltäytynyt, sillä perusteella että kyseessä on sentään Paavo Väyrynen eikä ihan mikä tahansa poliitikko.
Paavo on vanha perhetuttu. Isä oli Kemin yhteiskoulun rehtori, ja Paavo kuului siihen pieneen porukkaan, joka ensimmäisenä kävi vuokratiloissa vuonna 1957 aloittaneen yksityisen oppikoulun loppuun ja sai valkolakin päähänsä vuonna 1965. Paavo kävi vielä isän eläkevuosinakin kylässä, ja istui hymyillen nojatuolissa kuuntelemassa vanhan rehtorinsa vakiosaarnaa: ”Paavo hyvä, muista nyt että edes sinä et ole erehtymätön!”
En ollut ihan yksin veikatessani Paavosta Suomen seuraavaa presidenttiä niinä aikoina kun kukaan ei tosissaan ajatellut Urho Kekkosen joskus kuolevankin. Omassa ylioppilaskronikassaan Paavon luokkatoverit ilmoittivat myös uskovansa että Paavosta tulee presidentti, aivan kuten hän oli jo lukioaikoina ilmoittanut.
Nyt Paavo Väyrynen on sitten kolmatta kertaa presidenttiehdokkaana. Olen huvittuneena lukenut lehtien poliittisia kommentaattoreita, jotka yhteen ääneen tuntuvat pitävän koko ehdokkuutta jonkinlaisena camp-huumorin huipentumana. ”Irti todellisuudesta”, otsikoi yksi. ”Heh heh”, kuittasi toinen kolumnisti. Kannattaisikohan katsoa asioita vähän laajemmaltakin kantilta kuin vain osana kepun sinällään surkuhupaisaa alamäkeä?
Presidentti ei ole enää puoluepoliitikko eikä maan poliittinen johtaja, vaan seremoniallinen esikuva ja arvojohtaja. Presidentin ainoa todellinen valta on henkistä sorttia; hän vaikuttaa mielipiteillään eikä päätöksillään. Tältä kannalta katsottuna en kyllä ymmärrä, millä tavalla Paavo Väyrynen olisi jotenkin vitsiehdokas ”työväen presidentin” Sauli Niinistön tai vanhan mörököllin Paavo Lipposen rinnalla.
Niinistö lähti kisaan ilmeisesti ennen kaikkea siksi, että niin moni haluaa hänet presidentiksi; pitkällinen panttaus ehdokkuuden kanssa ei ainakaan viittaa siihen, että hänellä olisi jokin suuri, pakottava missio toteutettavanaan. Lipponen puolestaan ryhtyi ehdokkaaksi, koska kukaan muu kuin Mooses ei osaa tehdä mitään oikein.
Väyrynen taas totesi näin: ”Minulla on hyvin voimakas vakaumus ja halua vaikuttaa Suomen ja Euroopan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen.” Kukaan hänet tunteva tuskin epäilee, etteikö tämä olisi totta. Tyystin eri asia on sitten, pitääkö Paavon keinoja ja päämääriä oikeana. Mutta siitähän presidentin vaaleissa juuri äänestetään, tai ainakin pitäisi äänestää.
Nykyisin, jos koskaan, politiikassa on kyse paljon suuremmista asioista kuin politikoinnista. Olisi ajateltava koko maailmaa ja sen tulevaisuutta, eikä vain irtopisteiden noukkimista seuraavan kuukauden galluptuloksia odoteltaessa. Presidenttiehdokkaidenkin tulisi tehdä selväksi omat lähtökohtansa ja arvonsa.
Ehdokkuutensa julkistamistilaisuudessa Paavo Väyrynen nosti omaksi keskeisimmäksi teemakseen ihmiskuntapolitiikan kaikkine maailmanlaajuisine uhkakuvineen. ”On korostettava henkisiä, hengellisiä ja yhteisöllisiä arvoja materialismin ylivaltaa vastaan.” Mieshän puhuu kuin dalai-lama konsanaan! Mitäs sanovat Niinistö, Lipponen ja muut: millaisten arvomaailmojen välillä valitsemme?
Loppukaneettina on varmaan parasta muistuttaa, että olen edelleenkin totaalisen epäpoliittinen henkilö enkä edelleenkään aio äänestää, edes vedon voittaakseni.
Esko Valtaoja
Kirjoittaja on avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa.
Lähde (http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/256480.html).
http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/256481_515h.jpg
Esko Valtaoja
Joskus 1970-luvun alussa löin vetoa, että Paavosta tulee presidentti. Vastapuoli on toistuvasti koettanut periä rahoja, väittäen minun hävinneen jo aikoja sitten. Olen aina kieltäytynyt, sillä perusteella että kyseessä on sentään Paavo Väyrynen eikä ihan mikä tahansa poliitikko.
Paavo on vanha perhetuttu. Isä oli Kemin yhteiskoulun rehtori, ja Paavo kuului siihen pieneen porukkaan, joka ensimmäisenä kävi vuokratiloissa vuonna 1957 aloittaneen yksityisen oppikoulun loppuun ja sai valkolakin päähänsä vuonna 1965. Paavo kävi vielä isän eläkevuosinakin kylässä, ja istui hymyillen nojatuolissa kuuntelemassa vanhan rehtorinsa vakiosaarnaa: ”Paavo hyvä, muista nyt että edes sinä et ole erehtymätön!”
En ollut ihan yksin veikatessani Paavosta Suomen seuraavaa presidenttiä niinä aikoina kun kukaan ei tosissaan ajatellut Urho Kekkosen joskus kuolevankin. Omassa ylioppilaskronikassaan Paavon luokkatoverit ilmoittivat myös uskovansa että Paavosta tulee presidentti, aivan kuten hän oli jo lukioaikoina ilmoittanut.
Nyt Paavo Väyrynen on sitten kolmatta kertaa presidenttiehdokkaana. Olen huvittuneena lukenut lehtien poliittisia kommentaattoreita, jotka yhteen ääneen tuntuvat pitävän koko ehdokkuutta jonkinlaisena camp-huumorin huipentumana. ”Irti todellisuudesta”, otsikoi yksi. ”Heh heh”, kuittasi toinen kolumnisti. Kannattaisikohan katsoa asioita vähän laajemmaltakin kantilta kuin vain osana kepun sinällään surkuhupaisaa alamäkeä?
Presidentti ei ole enää puoluepoliitikko eikä maan poliittinen johtaja, vaan seremoniallinen esikuva ja arvojohtaja. Presidentin ainoa todellinen valta on henkistä sorttia; hän vaikuttaa mielipiteillään eikä päätöksillään. Tältä kannalta katsottuna en kyllä ymmärrä, millä tavalla Paavo Väyrynen olisi jotenkin vitsiehdokas ”työväen presidentin” Sauli Niinistön tai vanhan mörököllin Paavo Lipposen rinnalla.
Niinistö lähti kisaan ilmeisesti ennen kaikkea siksi, että niin moni haluaa hänet presidentiksi; pitkällinen panttaus ehdokkuuden kanssa ei ainakaan viittaa siihen, että hänellä olisi jokin suuri, pakottava missio toteutettavanaan. Lipponen puolestaan ryhtyi ehdokkaaksi, koska kukaan muu kuin Mooses ei osaa tehdä mitään oikein.
Väyrynen taas totesi näin: ”Minulla on hyvin voimakas vakaumus ja halua vaikuttaa Suomen ja Euroopan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen.” Kukaan hänet tunteva tuskin epäilee, etteikö tämä olisi totta. Tyystin eri asia on sitten, pitääkö Paavon keinoja ja päämääriä oikeana. Mutta siitähän presidentin vaaleissa juuri äänestetään, tai ainakin pitäisi äänestää.
Nykyisin, jos koskaan, politiikassa on kyse paljon suuremmista asioista kuin politikoinnista. Olisi ajateltava koko maailmaa ja sen tulevaisuutta, eikä vain irtopisteiden noukkimista seuraavan kuukauden galluptuloksia odoteltaessa. Presidenttiehdokkaidenkin tulisi tehdä selväksi omat lähtökohtansa ja arvonsa.
Ehdokkuutensa julkistamistilaisuudessa Paavo Väyrynen nosti omaksi keskeisimmäksi teemakseen ihmiskuntapolitiikan kaikkine maailmanlaajuisine uhkakuvineen. ”On korostettava henkisiä, hengellisiä ja yhteisöllisiä arvoja materialismin ylivaltaa vastaan.” Mieshän puhuu kuin dalai-lama konsanaan! Mitäs sanovat Niinistö, Lipponen ja muut: millaisten arvomaailmojen välillä valitsemme?
Loppukaneettina on varmaan parasta muistuttaa, että olen edelleenkin totaalisen epäpoliittinen henkilö enkä edelleenkään aio äänestää, edes vedon voittaakseni.
Esko Valtaoja
Kirjoittaja on avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa.
Lähde (http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/256480.html).