The Ripper
10-14-2011, 12:56 PM
Käväisin Terhon kotisivuilla, josta bongasin tämän (http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Kieliriita+yltyi+pahimmillaan+rotuhygieniaksi/HS20100713SI1MA01nj5) hesarissa ilmestyneen artikkelin. Terho on terävä kaveri ja myös tässä voi vain ihailla hänen kiihkotonta ja historiallisesti perusteltua argumentointia. Artikkeli on reilun vuoden vanha.
Kieliriita yltyi pahimmillaan rotuhygieniaksi
Julkaistu: 13.7.2010 lehdessä osastolla Pääkirjoitus
SAMPO TERHO
Suomessa on jo Venäjän vallan ajasta saakka käyty poliittista taistelua suomen ja ruotsin kielen asemasta sekä kieliryhmien eduista ja oikeuksista. Viime vuosina äänekkäin kiista on koskenut niin sanottua pakkoruotsia eli kaikkien suomenkielisten oppilaiden velvollisuutta opiskella ruotsia peruskoulussa.
Rkp onnistui aikoinaan ujuttamaan pakkoruotsin vuoden 1968 peruskoulu-uudistukseen uhkaamalla muuten jättäytyä pois Mauno Koiviston johtamasta hallituksesta, johon puolue välttämättä tarvittiin mukaan. Päätös oli vastoin asiaa pohtineiden asiantuntijoiden ja eduskunnan sivistysvaliokunnan kantaa, mutta toisaalta se sai merkittävää tukea opetusministeri Johannes Virolaiselta.
Historiallisesti katsoen tämä nykypäivään yltävä ja yhä jatkuva riidanaihe on vain yksi monista kieliryhmien välejä rasittaneista kysymyksistä, eikä suinkaan katkerin.
Kun osa ruotsia puhuvasta eliitistä 1800luvun puolivälissä heräsi suomalaisuuteen ja ryhtyi ajamaan suomenkielisen enemmistön asiaa, toinen osa eliittiä käpertyi kaikin keinoin puolustamaan ryhmäetujaan.
Kyseessä ei siis ollut niinkään kieliryhmien taistelu, sillä sekä "suomalaisuuden" että "ruotsalaisuuden" kannattajat olivat alkuaan ruotsinkielisiä. Kyseessä oli paremminkin poliittinen kamppailu kansallisen edun ja ryhmäedun välillä.
Kieliriitoja ei nykyäänkään voida pitää puhtaasti kieliryhmien välisinä. Varsinkaan monia suomenkielisiä kielikiistat eri muodoissaan eivät kiinnosta lainkaan. Ruotsinkielisten edunvalvonta taas on keskittynyt muutamalle järjestölle, joita vain osa ruotsia puhuvista kannattaa.
Eniten yhteiskuntamme harmoniaa on historiassa haavoitettu silloin, kun militantti edunvalvonta on pyrkinyt leipomaan poliittisesta kieliriidasta suoranaista etnistä konfliktia. Tämä kehitys alkoi 1800-luvulla, kun svekomaanien (ruotsinmielisten) parissa kehitettiin teoria erillisestä ruotsalaisesta kansallisuusryhmästä Suomessa.
Keskeinen henkilö näiden ajatusten levittämisessä oli Axel Olof Freudenthal (1836-1911). Hän oli kiihkeä svekomaani, joka yhdisti ajattelussaan surutta kielen, kansan ja rodun. Hänen oppiensa mukaan ruotsinkieliset olivat eri rotua kuin suomea puhuvat - ja lähes joka suhteessa erinomaisempia.
Suomea puhuvilla ei Freudenthalin mukaan ollut kykyä kulttuurin luomiseen tai sen ylläpitämiseen, vaan he olivat jo rotunsa vuoksi tuomittuja älyn hitauteen. Tästä syystä kaikki sivistys oli ruotsia puhuvan rodun varassa. Itsenäisyyteen ei suomea puhuvalla kansalla ollut minkäänlaisia edellytyksiä.
Freudenthal ei ollut ajatuksineen yksin. Vähitellen Suomessa levisi germaanis-ruotsalainen kansallisuusteoria, joka houkutteli monet uskomaan, että he kuuluvat suomea puhuvia ylempään, itäruotsalaiseen rotuun. Freudenthal oli keskeinen taustavaikuttaja myös silloin, kun Ruotsalainen kansanpuolue perustettiin vuonna 1906.
Keväällä 1919 perustettu Svenska Finlands folkting eli suomenruotsalaiset kansankäräjät lähti sekin alun perin ohjelmassaan siitä, että Suomessa asui kaksi erillistä kansaa, suomea puhuva ja ruotsia puhuva. Kansankäräjät vaati vuonna 1920 ruotsinkielisille kulttuurista ja hallinnollista autonomiaa omine lääneineen, Ahvenanmaan tapaan.
Vuonna 1921 perustettu suomenruotsalainen kansanterveysjärjestö Folkhälsankin oli 1920- ja 1930-luvulla hyvin huolissaan rotuhygieniasta. Folkhälsan kokosi eugeniikan oppien mukaista tutkimustietoa kansalaisten rotuominaisuuksista ja pyrki edistämään nimenomaan ruotsinkielisten lisääntymistä.
Kaikkein räikeimmin ajatus kahdesta eri kansasta kävi ilmi jatkosodan jälkeen, kun Karjalan evakot torjuttiin monista ruotsinkielisistä kunnista. Tämä viimeistään osoitti, että oman edun valvonta ylitti solidaarisuuden toista kieltä puhuvia maanmiehiä kohtaan.
Nykypäivän riitely pakkoruotsista on näihin äänenpainoihin verrattuna hillittyä, mutta vanhoista ajoista on silti välittynyt kaikuja nykypäiväänkin. On esimerkiksi hyvin erikoista, ettei Rkp Suomen äänekkäimmin rasismia vastustavana puolueena ole vieläkään irtisanoutunut Freudenthalista. Päinvastoin puolue jakaa suurimpana kunnianosoituksenaan Freudenthal-mitaleja, jollaisen esimerkiksi Paavo Lipponen sai ottaa vastaan ajettuaan läpi vuonna 2004 voimaan tulleen kielilain.
On suuri tragedia, että kieliryhmien väliset, usein yliampuvatkin riidat ovat niin pitkään kylväneet katkeruutta ja vahingoittaneet kansallista yhtenäisyyttämme.
Nykypäivänä meidän tulisi parhaamme mukaan hälventää tällaista vastakkainasettelua. Se onnistuu, kun välttää oman ryhmäedun ajamista toisen ryhmän kustannuksella.
Jokohan tämä olisi se vuosisata, jona olemme valmiit jättämään taakse kansamme jaottelun suomensuomalaisiin ja suomenruotsalaisiin ja kukin meistä voisi olla vain suomalainen tai finne omalla kielellään?
Kirjoittaja on Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja.
Kieliriita yltyi pahimmillaan rotuhygieniaksi
Julkaistu: 13.7.2010 lehdessä osastolla Pääkirjoitus
SAMPO TERHO
Suomessa on jo Venäjän vallan ajasta saakka käyty poliittista taistelua suomen ja ruotsin kielen asemasta sekä kieliryhmien eduista ja oikeuksista. Viime vuosina äänekkäin kiista on koskenut niin sanottua pakkoruotsia eli kaikkien suomenkielisten oppilaiden velvollisuutta opiskella ruotsia peruskoulussa.
Rkp onnistui aikoinaan ujuttamaan pakkoruotsin vuoden 1968 peruskoulu-uudistukseen uhkaamalla muuten jättäytyä pois Mauno Koiviston johtamasta hallituksesta, johon puolue välttämättä tarvittiin mukaan. Päätös oli vastoin asiaa pohtineiden asiantuntijoiden ja eduskunnan sivistysvaliokunnan kantaa, mutta toisaalta se sai merkittävää tukea opetusministeri Johannes Virolaiselta.
Historiallisesti katsoen tämä nykypäivään yltävä ja yhä jatkuva riidanaihe on vain yksi monista kieliryhmien välejä rasittaneista kysymyksistä, eikä suinkaan katkerin.
Kun osa ruotsia puhuvasta eliitistä 1800luvun puolivälissä heräsi suomalaisuuteen ja ryhtyi ajamaan suomenkielisen enemmistön asiaa, toinen osa eliittiä käpertyi kaikin keinoin puolustamaan ryhmäetujaan.
Kyseessä ei siis ollut niinkään kieliryhmien taistelu, sillä sekä "suomalaisuuden" että "ruotsalaisuuden" kannattajat olivat alkuaan ruotsinkielisiä. Kyseessä oli paremminkin poliittinen kamppailu kansallisen edun ja ryhmäedun välillä.
Kieliriitoja ei nykyäänkään voida pitää puhtaasti kieliryhmien välisinä. Varsinkaan monia suomenkielisiä kielikiistat eri muodoissaan eivät kiinnosta lainkaan. Ruotsinkielisten edunvalvonta taas on keskittynyt muutamalle järjestölle, joita vain osa ruotsia puhuvista kannattaa.
Eniten yhteiskuntamme harmoniaa on historiassa haavoitettu silloin, kun militantti edunvalvonta on pyrkinyt leipomaan poliittisesta kieliriidasta suoranaista etnistä konfliktia. Tämä kehitys alkoi 1800-luvulla, kun svekomaanien (ruotsinmielisten) parissa kehitettiin teoria erillisestä ruotsalaisesta kansallisuusryhmästä Suomessa.
Keskeinen henkilö näiden ajatusten levittämisessä oli Axel Olof Freudenthal (1836-1911). Hän oli kiihkeä svekomaani, joka yhdisti ajattelussaan surutta kielen, kansan ja rodun. Hänen oppiensa mukaan ruotsinkieliset olivat eri rotua kuin suomea puhuvat - ja lähes joka suhteessa erinomaisempia.
Suomea puhuvilla ei Freudenthalin mukaan ollut kykyä kulttuurin luomiseen tai sen ylläpitämiseen, vaan he olivat jo rotunsa vuoksi tuomittuja älyn hitauteen. Tästä syystä kaikki sivistys oli ruotsia puhuvan rodun varassa. Itsenäisyyteen ei suomea puhuvalla kansalla ollut minkäänlaisia edellytyksiä.
Freudenthal ei ollut ajatuksineen yksin. Vähitellen Suomessa levisi germaanis-ruotsalainen kansallisuusteoria, joka houkutteli monet uskomaan, että he kuuluvat suomea puhuvia ylempään, itäruotsalaiseen rotuun. Freudenthal oli keskeinen taustavaikuttaja myös silloin, kun Ruotsalainen kansanpuolue perustettiin vuonna 1906.
Keväällä 1919 perustettu Svenska Finlands folkting eli suomenruotsalaiset kansankäräjät lähti sekin alun perin ohjelmassaan siitä, että Suomessa asui kaksi erillistä kansaa, suomea puhuva ja ruotsia puhuva. Kansankäräjät vaati vuonna 1920 ruotsinkielisille kulttuurista ja hallinnollista autonomiaa omine lääneineen, Ahvenanmaan tapaan.
Vuonna 1921 perustettu suomenruotsalainen kansanterveysjärjestö Folkhälsankin oli 1920- ja 1930-luvulla hyvin huolissaan rotuhygieniasta. Folkhälsan kokosi eugeniikan oppien mukaista tutkimustietoa kansalaisten rotuominaisuuksista ja pyrki edistämään nimenomaan ruotsinkielisten lisääntymistä.
Kaikkein räikeimmin ajatus kahdesta eri kansasta kävi ilmi jatkosodan jälkeen, kun Karjalan evakot torjuttiin monista ruotsinkielisistä kunnista. Tämä viimeistään osoitti, että oman edun valvonta ylitti solidaarisuuden toista kieltä puhuvia maanmiehiä kohtaan.
Nykypäivän riitely pakkoruotsista on näihin äänenpainoihin verrattuna hillittyä, mutta vanhoista ajoista on silti välittynyt kaikuja nykypäiväänkin. On esimerkiksi hyvin erikoista, ettei Rkp Suomen äänekkäimmin rasismia vastustavana puolueena ole vieläkään irtisanoutunut Freudenthalista. Päinvastoin puolue jakaa suurimpana kunnianosoituksenaan Freudenthal-mitaleja, jollaisen esimerkiksi Paavo Lipponen sai ottaa vastaan ajettuaan läpi vuonna 2004 voimaan tulleen kielilain.
On suuri tragedia, että kieliryhmien väliset, usein yliampuvatkin riidat ovat niin pitkään kylväneet katkeruutta ja vahingoittaneet kansallista yhtenäisyyttämme.
Nykypäivänä meidän tulisi parhaamme mukaan hälventää tällaista vastakkainasettelua. Se onnistuu, kun välttää oman ryhmäedun ajamista toisen ryhmän kustannuksella.
Jokohan tämä olisi se vuosisata, jona olemme valmiit jättämään taakse kansamme jaottelun suomensuomalaisiin ja suomenruotsalaisiin ja kukin meistä voisi olla vain suomalainen tai finne omalla kielellään?
Kirjoittaja on Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja.